sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Lumileikkejä

Hiiop!

Aurinko paistaa mun elämään! Pääsin isin kaa lenkille ja jaksoin juosta tosi lujaa. Sitte ku tultiin kotiin, isi otti hihnan pois ja sain juosta etupihalla ihan vapaana ku taivaanlintu. Pääsin vihdoin kattomaan Hennan ja Empun jättiläislumilinnaa ja jaksoin kiivetä koko matkan ylös vuorelle asti ihan itse.

Äiti otti valokuvia ja aurinko paistoi ja meillä kaikilla oli niin mukavaa.









Kukkulan kuningas Eemeli.
















Mä haluan kans sinne!





























Kauhee kiipeeminen, huh!














Kohta perillä.













Moi Emppu, mä tulin!















Alas tulinkin sitten vauhdilla











Sulava tyylilyyli













Kävin varmuuden vuoksi vähän naapurin pihallakin haistelemassa, kun sielläkin asuu koira. En ole kyl vielä yhtään tutustunut siihen.














Äitiiii!











Isin sylkyssä













Mitäs me kukkulan kuninkaalliset!











Äiti sanoi, että mua ei uskois samaksi koiraksi kuin vielä torstaiaamuna. Mun elämään paistaa taas aurinko :)

perjantai 24. helmikuuta 2012

Kotona!

Moikka!

Täällä ollaan. Olin vähän matkoilla. Äiti ja isi vei minut eilen sinne sairaalaan ja mä tapasin semmosen neurotätin ja se oli aika kiva. Musta otettiin verta!! Se oli kauheeta, mä luulin että mä vuodan kuiviin, sitä tuli niin paljon. Sen tätinki kädet oli ihan veressä. Sitte se sanoi, että ne tutkii sitä verta. Miten sitä nyt voi tutkia, semmosta punasta tököttiä? Höh.

Sitten se neurotäti kutitteli mua jollain tikulla ja tökki sillä nenäänki! Ja mun piti kävellä etutassuilla ja takatassuilla ja sivutassuilla ja vaikka miten. Ja äiti kävelytti mua eestaas ja se neurotäti katteli ja sanoi, että mä kävelen hyvin. No kai mä kävellä osaan, oon osannu jo ikuisuuden! Ja hampaatki ne tonki läpi, mulla oli välillä suu täynnä sen neurotätin sormia. En mä sitte kehdannu purra sitä, mä osaan katos käyttäytyä.

Sitten se neurotäti kertoi, että mulla on joku veriarvo ihan päin mäkeä. Joku ammoniakki (hieno sana!) oli ihan kauheettoman korkee. Neurotäti sanoi, että mut siirretään toiselle lääkärille ja kohta sitten paikalle tulikin yks ihana Maija.
Maija jutteli äitin ja isin kans ja mä vaeltelin huoneessa, mutta se oli tylsä paikka. Sitä paitsi mulla oli nälkä ja jano ja paha olo ja silmien edessä näkyi välillä jotain pikku-ukkoja. Ja väsytti kans. Miks noi ihmiset vaan puhuu ja puhuu...

Lopulta se ihana Maija otti mut syliin ja rapsutti ja me sanottiin heihei äitille ja isille. Mä olin ihan järkyttynyt, ne lähti pois, tosta noin vaan! Mutta sitten mä aattelin, että mähän oon jo iso tyttö ja osaan olla matkoilla vaikka yksinkin.

Menin Maijan kanssa sinne jonnekin sairaalan uumeniin. Siellä oli jännää, mulle tehtiin lisää kummallisia tutkimuksia (niinku että mun mahasta ajettiin kaikki karvat pois ja nyt mun kaikki tissit näkyy). Ja mun sisuskalut huuhdeltiin, että mä olin kyl tosi puhdas. Ja sitten mä sain lääkkeitä, ruokaa ja lopulta pääsin omaan huoneeseen nukkumaan. Maija kävi aina välillä mua kattomassa, ja kaikki muutkin. Sain paljon rapsutuksia. Ja oli siellä kavereitakin...mutta enpäs kerrokaan ihan kaikkea, sillä jotain mä haluan pitää ihan itselläni ja muistella vaan silloin, kun menen nukkumaan.

Vähän aamulla hätäännyin kun heräsin, että tännekö mä nyt sitten olen muuttanut asumaan. Onneksi äiti ja isi tuli hakemaan mut kotiin. Ja nyt olen taas kotona. Ja saan ihan uudenlaista ruokaa enkä näköjään mitään entisiä herkkuja ollenkaan. Se on kyllä tylsää, mutta ei kai sille mitään voi. Jotenkin mä olen ymmärtänyt, että mä olen ollut aika pahasti sairaana ja että nyt mua yritetään saada terveeks. Kyllä mun olo onkin jo paljon parempi!

Ja hei kiitos kaikille mun kamuille, jotka ootte ollut hengessä mukana. Äiti sanoi, että mä olen saanut paljon semmosia virtuaalirapsutuksia.

Hyvää yötä, toivoo virtuaali- eikun aito mäyräkoiraneiti!

torstai 23. helmikuuta 2012

Teho-osastolla

Äiti täällä Minnin puolesta kirjoittelee vähän allapäin:

Me vietiin Minni tänä aamuna klo 8.30 Viikin Eläinsairaalaan neurologin vastaanotolle epilepsiankaltaisten oireiden takia. Lääkäri tutki tarkkaan ja otti verikokeet. Minni oli reipas pikkukoira, vaikka poissaolokohtaus oli tutkimusten aikana päällä.

Verikokeista löytyi hälyyttävästi kohonnut ammoniakkiarvo. Se viittasikin maksan toimintahäiriöön, josta myös neurologiset oireet voisivat johtua. Ns. maksashuntti vaatisi joko elinikäisen ruokavaliohoidon tai leikkauksen. Joka tapauksessa Minni on vakavasti sairas ja jäi siksi vuorokaudeksi teho-osastolle tutkimuksiin ja ensiapuun.

Tulin Villen kanssa kotiin. Iltapäivällä klo 15 sisätautilääkäri soitti ja kertoi, että muutkin Minnin verikokeet osoittivat maksashuntin suuntaan, ja lopulta ultraäänikoe varmisti diagnoosin. Ohivirtaussuoni kulkee maksan ulkopuolella, mikä on onnekasta, koska se on helpompi leikata kuin maksan sisäpuolella kulkeva suoni.

Jatkotutkimukset (tietokonetomografia) sovittiin maaliskuun 12. päivään. Silloin juttelemme myös kirurgin kanssa ja sovimme leikkauksesta. Minnin voinnin täytyy kuitenkin ensin kohentua, ennen kuin Minni voidaan leikata. Eikä olisi pahitteeksi, vaikka Minni saisi vähän lihaa luiden ympärille; hän kun on niin kovin pieni ikäisekseen.

Huomenna haemme (toivottavasti) Minnin kotiin. Saamme hoito-ohjeet ja erikoisruokaa ja lääkkeitä. Niillä mennään sitten leikkaukseen asti. Kaikki Minnille tähän mennessä hankitut nappulat ja herkut lahjoitetaan pois; tiedänkin jo sopivan ehdokkaan.

Nyt kannattaa pitää peukkuja Minnille ja muistaa häntä iltarukouksessa; että Minnin vointi paranisi, että hän kuntoutuisi riittävästi leikkausta varten, että leikkaus onnistuisi hyvin ja Minni paranisi. Minni on pieni, iloinen koira, ja aina valmis leikkiin, jos vain pikkuriikkisenkin oma vointi sen sallii. Minni on urhea olento.
Tässä ihan tuore kuva pikku potilaasta (kiitos Tuulia):

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Lääkäriin

Moro,
Huomenna sitte mut viedään lääkäriin, tai oikeestaan sairaalaan. Mennään ihan Helsinkiin asti ja siellä jotkut neuroosit tai mitä ne nyt on tutkii mua joka puolelta. Äiti sanoo, että se ei koske yhtään, ja että ne vaan ottaa selvää, mikä mua oikeen vaivaa, kun mä välillä saan niitä kummia kohtauksia, että mä oon ihan poissaoleva ja tuijotan tyhjyyteen. Ne on kauheen inhottavia kohtauksia, ja niiden jälkeen mä oon ihan väsynyt pitkän aikaa. Silloin mä vaan haluan nukkua ja nukkua...ja jos mä saan valita, ni isin tai kummitätin viekussa. Niillä on ylivoimasesti parhaat kainalot.

Pitäkää mulle peukkuja, että mä selviän ehjänä koirana sieltä neuroottiselta osastolta kotiin.

tiistai 14. helmikuuta 2012

Pipi

Moikka vaan,

Mä oon ollut vähän kipeenä viime päivinä, siks mua ei ole täälläkään näkynyt. Kukaan ei tiedä, mikä mua vaivaa, mutta huono olo mulla ainaskin on ollut. Isi on ihan hermona ja äiti kauheen huolissaan, kun mä vaan kävelen ympyrää suu auki kuulemma hullun ilme naamalla ja kuola valuu. Lauantai-iltana mä olin niin huonovointinen, etten pysynyt ees juomaan vettä enkä syömään mitään. Sitten mä valvoin melkein koko yön ja äitikin valvoi mun kanssa.

Sunnuntaina mun olo parani, ja iltapäivällä olin jo ihan toinen koira! Ruoka maistui ja leikki kans. Mut yhä vaan isi oli hermona ja äiti huolissaan. Ne vaan höpötti jotain, että ne ei enää tiedä, pitääkö mut viedä lääkäriin vai ei. Äiti on kuuklettanut ja on ihan varma, että mulla on epilepsia. Lievä. Mutta isi pohti, että voiks kohtaus kestää monta päivää? Mä oon kyl yrittänyt sanoa äitille ja isille, että mä olen vaan herkkämasuinen ja tarvitsen vaan riittävästi maksislaatikkoa, mansikkajukurttia, kinkkurullia ja keksejä, niin kyllä mun masu pysyy kunnossa. En mä noitten hirveiden papanoiden päälle mitään ymmärrä. Mun kummitäti onkin ehdottanut monta kertaa, että äiti vois syödä ne kun sen pitäis olla laihiksessa. Tai jossain.

No mutta mun olo kuiteski parani huomattavasti sunnuntaina ja pääsinkin sitten ulos kokeilemaan mun uusia kenkiä. Mä en kyl ekan kerran jälkeen ymmärtänyt, miten niillä kävellään. Mun kaikki jalat ainakin meni eri suuntaan.

Tänään mä olen nukkunut koko päivän, kun mulla oli taas viime yönä maha sekaisin. Tuli oksut ja kaikki, hyh. Raavin koko yön äitin makkarin ovea, että se tulis mun kaveriks mun kans valvomaan, mutta ei se millään herännyt. Ens yönä mun pitää vaan yrittää kovemmin, kyllä se siitä herää!

Toivottavasti mä tervehtyisin. Ei o kiva olla kipeenä. Mä haluaisin jaksaa leikkiä ja käydä lenkillä joka päivä ja nukkua yöllä niinku muutkin ihmiset - tai siis koirat.



Laumanjohtajan jälkikirjoitus: Minni viedään lääkäriin tutkimuksiin. Oireet sopivat lievään epilepsiaan, mutta toisaalta varmaankin mihin tahansa kiputilaan. Tutkia Minni joka tapauksessa täytyy. Meille kaikille on liian raskasta katsoa vierestä pientä koiraa, joka kärsii ja jonka vireystaso on koiravanhuksen luokkaa, ei 8 kuukautisen pennun. Minnin ollessa hyvävointinen se on iloinen, energinen, reipas ja aina liikkeessä. Pitäkää peukkuja, ettei ole mitään vakavaa.

maanantai 6. helmikuuta 2012

Mummolassa

Moikka...

Oltiin eilen mummolassa. Sinne pitää mennä autolla kauheen pitkä matka. 75 kilsaa, isi sanoi, ja siinä on 75 liikaa. Mä en tykkää autoilusta yhtään, yäk! Auto haisee inhottavalle, se pitää kauheeta ääntä ja liikkuu niin hirveetä vauhtia, että mulla menee suolet ihan solmuun. Vaikka mä oon äitin ja Hennan välissä takapenkillä ja ne mua (onneksi!) rapsuttaa ja silittää koko matkan, niin silti mua inhottaa ja pelottaa ja sitte mä alan ihan täristä enkä pysty ees nukkumaan. Se on tosi tylsää.

Tässä on minusta pari autoilukuvaa:





























Mummolla mä tapasin muitakin sukulaisia, niinku Karma-tädin, joka ei oikein perusta tämmösistä pienistä rääpäleistä. Karma on hieno koira, siinä on asennetta. Se osaa ottaa elämän rennosti.



















Äiti sanoo, että mä olin eilen vähän ADHD. Mun piti jäädä äitin kaa olkkariin, kun muut meni syömään. Omituista touhua sanon mä. Höh.

perjantai 3. helmikuuta 2012

Perjantai

Moi! Ei multa sitte tänään revittykään hampaita. Jipii! Olin kauheen iloinen siellä lääkärissä ja hypin kaikkien tätien päälle ja nuolien niitten naamat. Mutta siitä hampaitten tarkastelusta mä en kyl yhtään tykännyt. Kiipesin isin olkapäälle turvaan.
Onneksi nyt olen onnellisesti kotona.

Isi osti mulle tänään töppöset, semmoset fliissit. Tosi hienot. Mä en kyl meinaa laittaa niitä jalkaan ollenkaan. Mut mä voisin kyl syödä ne.

Hih...